Aikaa on vierähtänyt viime kirjoituksesta, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan... Joka on muuten tyhmä sanonta, mutta se siitä.

Kautta on jäljellä hieman yli kaksi kuukautta, joten sopimusneuvottelut ensi kaudeksi ovat varmasti joka seurassa jo täydessä vauhdissa. Vai ovatko? Valitettavasti epäilen tätä vahvasti. Jotenkin tuntuu, että lentopallossa moni seura ja jopa pelaaja menee täysin "kausi kerrallaan" ajatuksella. Eli katsellaan sitten kauden loputtua kuka jatkaa vai jatkaako kukaan. Sopimuksia voidaan sorvata sitten kesällä, kyllä sitä silloin vielä ehtii.

Tässä asiassa meillä on opittavaa jalkapallon ja jääkiekon saralta. Siellä uutisoidaan runsaasti jo joulun jälkeen niin valmentajien kuin pelaajien jatkosopimuksia. Nämä lajit pysyvät tätäkin kautta esillä mediassa ja keskustelupalstoilla fanit siirtävät katseita jo tulevaan kauteen. Toivottavasti tälläkin puolella tapahtuu kehitystä myös lentopallossa.

Miesten SM-liiga on jo hyvässä vauhdissa ja mitään järisyttäviä yllätyksiä ei ole nähty. Sarjataulukko on suhteellisen odotetun kaltainen. Riennon hyvät otteet ovat olleet mukava piristysruiske, harjoituspelien perusteella odotin joensuulaisille vaikeaa kautta. Piivolley ei ole vielä löytänyt toimivaa seitsikkoa kentälle ja pelaajia on pyöritetty varsin runsaasti. Liekö tämä yhtenä syynä hieman odotettua vaisumpiin tuloksiin. Pelejä en ole valitettavasti miesten puolelta kovinkaan montaa nähnyt, mutta koitan nyt tehdä suuren maailman tyyliin top-3 topit ja flopit alkukauden osalta.

TOP-lista

1. PerPo. Rovaniemen pojat ovat olleet heti alkukaudessa hyvässä tikissä. Valepan kotisali ei ole helppo paikka pelata, joten tappio siellä ei ole mikään ihme. Lisäksi hakkuri Egleskalns on ollut hyvä hankinta joukkueelle. Nortsaa lienee turha edes mainita itsestäänselvyytenä.

2. Riento. Riento pelasi tuloksellisesti sangen heikot harjoituspelit ja valmentaja Tali tuskaili lausunnoissaan. Nyt peli on ilmeisesti loksahtanut paikalleen ja uskoisin siitä kuuluvan ison kiitoksen passari Penttiselle.

3. Matti Ollikainen. Isku-Veikot ei ole vielä voittotiliään avannut, mutta Ollikainen on jo nyt ollut lähes aina joukkueensa paras. Fysiikka ei ole vielä entisten vuosien mallilla, mutta tämän tasoiset paluumuuttajat ovat aina tervetulleita liigaan.

FLOP-lista

1. Saimaa-Volley. On italialaista huippuvalmentajaa, ison talousalueen tuki ja uutta organisaatiota urheilutoimenjohtajineen. Pelillisesti Paterin aikoihin verrattuna ei ole ainakaan vielä mikään muuttunut. Pahasti näyttää, että joukkue tappelee sijoituksista sarjan peräpäässä.

2. Hurrikaanin ulkolaiset. Viime kaudella oli Kellum, nyt passari Andersson. Kotimaastakin olisi luullut löytyvän joku kakkospassari Vuoriselle. Hakkuri Dusharmen viime kauden vire näyttää olevan vain lämmin muisto keltamustien kannattajien mielissä.

3. Piivolley. Salolaiset treenasivat koko kesän varsin suurella ringillä, vaikka taloudelliset epäselvyydet varjostivatkin kauteen valmistautumista. Joukkueen rosterissa on syvyyttä ja laajuutta, mutta peli ei ole vielä uomissaan. Onko selvän aloitusseitsikon puute jo liian haastava tilanne pelaajille ja valmennukselle?

Lauri Hakala on nostanut esiin Hotsportin keskustelupalstalla, www.hotsport.info/lentopallo, suomalaisen valmennuksen tason ja sen "urautumisen". Laurin ajatukset kannattaa käydä lukemassa suoraan tuolta, mutta tartun tässä nyt lyhyesti pariin kohtaan.

"If you do what you have always done, you will get what you have always got"

Eli lyhyesti sanottuna samoilla metodeilla saavutat saman tuloksen kuin aina ennenkin. Tämä on varmasti suurelta osin aivan totta. Kun valmentaja toteaa jonkun käytännön hyväksi, niin siihen on helppo turvautua jatkossakin. Pitäisi olla luonnollinen jatkumo, että käytäntöä koittaisi kehittää vieläkin paremmaksi, miettiä miten päästäisiin entistä parempiin tuloksiin. Voi olla, että harha-askeliakin tulee, mutta oppimistahan tämä on valmentajallekin koko ajan. Välillä joutuu ottamaan yhden askeleen eteenpäin ja kaksi taaksepäin.

Valmentajat ja pelaajat elävät symbioosissa. Kun tässä yhteisössä joku muuttuu, niin se yleensä ravistaa koko liittoa. Hyvät perustelut puuttuvat liian usein niin valmentajilta kuin pelaajilta, vaikka omassa valmennusfilosofiassani molemmat ovat oikeutettuja kuulemaan niitä. Valmentajan on helppo todeta, että "näin tehdään koska minä sanon niin". Pelaajan on helppo todeta, että "kyllä pelipäivän jälkeen kuuluu olla vapaapäivä, koska aina on ollut niin".

"Olisi myös hyvä vihdoin ymmärtää ettei huipulle ole montaa tietä, eikä huipulla itseasiassa edes juuri ole monimuotoisuutta. Vaikka ihan varmasti huippujen pelityyleissä on eroja, me jostain syystä kuvittelemme, että sinne myös pääsee vaikka sadalla eri tavalla. Samaan aikaan olemme sokeita näkemään kaikkia niitä yhtäläisyyksiä huippupelaajissa."

Tästä olen eri mieltä. Jos me ensin kyseenalaistamme omat metodimme, niin miksi me sen jälkeen määrittelisimme jonkun absoluuttisen huipun? Tottakai meidän tulee koko ajan kysyä ja pohtia, miten me pystymme nostamaan tuota huippua vieläkin paremmaksi. Ja silloin se voi tarkoittaa sitä, että joudumme käymään ne sata eri tapaa läpi. On aivan totta, että yhtäläisyyksiä löytyy tietenkin. Mutta tärkein kysymys on, että miten päästä vielä paremmaksi.

Mutta kaiken kaikkiaan Lauri kirjoittaa asiaa ja asian vierestä. Hienoa, että keskustelua on. Lukekaa ihmeessä kaikki lentopallon ystävät Laurin kirjoitukset.

"Jokainen joukkue tarvitsee kunnon kapteenin". Tämä on omasta mielestäni täyttä puppua siinä mielessä, että C-kirjain rinnassa ei tuo automaattisesti johtajuutta ja arvostusta. Joukkueesta löytyy ne henkiset johtajat kentällä ja pukuhuoneessa joka tapauksessa. Tämän takia onkin hyvin joukkuekohtaista mitä kapteeniudella halutaan viestittää.

Kaksi yleisintä tapaa valita kapteeni on joko joukkueen sisäinen äänestys tai sitten valmennus päättää kapteenin. On vaikea sanoa kumpi tapa on parempi.  Äänestyksessä usein kapteeniksi valitaan se mukava ja sosiaalinen yksilö josta kaikki tykkää. Onko tälläinen henkilö sitten välttämättä se johtaja kentällä johon turvaudutaan? Valmentajien valitsema kapteeni voi taas herättää närkästystä pelaajien keskuudessa. Itse suosin avointa keskustelua, jossa jokainen saa esittää perustellun mielipiteensä kapteeniksi. Lopulta kuitenkin päävalmentaja tekee päätöksen.

Jokainen kapteeni on tietenkin oma yksilönsä, mutta kapteenit voi jakaa mielestäni kolmeen pääryhmään.

Pukukoppikapteeni

Pukukoppikapteeni on yleensä hyvä hengenluoja, joka osaa nostattaa fiilistä joukkueen sisällä. Pukukoppikapteeni on hyvin sosiaalinen yksilö, jolta juttu ei lopu kesken ja lähes kaikki tulevat hänen kanssaan toimeen. Myös median edessä tämä tyyppi pärjää hyvin ja lehdistö on tyytyväinen.

Pelillinen johtaja

Pelillinen johtaja ei välttämättä meuhkaa aina pukuhuoneessa, mutta kun pilliin vihelletään niin alkaa tapahtua. Kentällä tämä liideri antaa kaikkensa, ohjaa muita pelaajia ja taistelee loppuun asti. Pelillinen johtaja usein vihaa myös häviämistä, tämän takia kommentit pelin jälkeen voivat olla aika julmiakin.

Paavi

En nyt keksinyt tähän parempaakaan nimitystä, joten käytetään paavia. Paavi on sellainen kapteeni, jota kuunnellaan aina kun hän suunsa avaa. Paavi ei välttämättä ole aina äänessä eikä kentälläkään se kaikkein paras tai näkyvin, mutta hänellä on kova kunnioitus joukkueen keskuudessa. Myös valmentajat kuuntelevat ja kunnioittavat paavin sanomisia silloin kun hänellä on jotain sanottavaa.

Kuten jo kirjoitukseni alussa totesinkin, C-kirjain ei vielä tarkoita johtajuutta. Joukkueissa on monia pelaajia, jotka voivat olla koko uransakin liidereitä ilman kapteenina oloa. Pelaaja joka antaa itsestään 110% prosenttia joka ilta, on todellinen johtaja ja esimerkki. Jos tätä ei osaa valmentaja tai muut pelaajat arvostaa, on syytä katsoa peiliin.

Pöytä oli jo katettuna. Alkulämmittelynä helpoin vastustaja Belgia, sitten ratkaiseva voitto Saksasta ja sunnuntaina leppoisaa pelailua Venäjää vastaan. No eihän se mennyt sinne päinkään.

Miesten MM-karsinnat olivat kova pettymys varmasti kaikille. Perjantaina saatiin erittäin nihkeä 3-2 voitto Belgiasta. Lauantaina tuli turpaan 3-1 Saksalta ja sunnuntaina 3-0 Venäjältä. Kisapaikka jäi oikeastaan todella kauas, ei jäänyt paljoa jossiteltavaa.

Jos tässä äkkiseltään yrittää jotain pelillisiä asioita kaivaa esille, niin torjuntapeli oli todella heikkoa kaikissa kolmessa pelissä. Vaikka välillä saatiin rakentaa rauhassakin kahden tai kolmen pelaajan muuria, niin siltikään pallot eivät jääneet käsiin. Toki muillakin osa-alueilla oltiin heikkoja, mutta täytyy antaa myös vastustajille kehuja. Belgian hakkuri Van Walle oli erinomainen. Saksa pelasi joukkueena rutinoituneesti, aivan kuten moninkertaisen arvokisakävijän kuuluukin. Venäjän fyysiset ominaisuudet ovat varmaankin maailman parhaita tällä hetkellä.

Eilisen Venäjä-pelin jälkeen passari Mikko Esko antoi jopa yllättävän kriittisiä lausuntoja Berrutoa kohtaan. Joukkueella oli kuulemma takki tyhjä ja jalat tuntuivat kivireeltä. Tämän Esko pisti liian vähäisen levon piikkiin. Berruto taas sanoi lehdistötilaisuudessa valmistautumisen olleen parasta mahdollista. Hän kylläkin otti tappiot omaan piikkiinsä, on valmentajan vika jos joukkue pelaa noin selvästi alle tasonsa.

Tässä olisi nyt herkullinen paikka lähteä "kotisohvavalmentajana" heittämään lokaa Berruton niskaan tai syyttelemään Mikko Eskoa, mutta siihen leikkiin en viitsi lähteä. En ole yhtäkään harjoitusta nähnyt kesän aikana, joten en koe omaavani tarpeeksi pohjaa analyysille harjoittelun suhteen.

Tärkeintä tällä hetkellä on joukkueen sisäisen analyysin tekeminen. Kaikki äijät muutamaksi tunniksi samaan huoneeseen ja rohkeasti jokaisen tuntemukset pöydälle. Kaikista valmentajista ei tälläiseen ole, mutta uskon Mauron luottavan omaan näkemykseensä niin vahvasti että kestää mahdollista kritiikkiä pelaajienkin suunnalta. Ja pitääkin kestää. Valmentajahan on aina oikeassa, joskus täytyy vaan muistaa perustella se pelaajille...

Lentopallon naisten SM-liiga kutistuu alkavalla kaudella kahdeksan joukkueen sarjaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että noin 35 % liigan pelaajattarista saa itselleen SM-mitalin. Mitä vaikutuksia kotimaiseen naislentopalloon näin pienellä joukkuemäärällä voi olla tulevaisuudessa?

Tyttöjunioreiden määrä lentopallossa on tällä hetkellä mielestäni hyvällä tasolla. Tämä tarkoittaa sitä, että pelaajatarjontaa aikuisten sarjoihin pitäisi riittää tulevina vuosina. Lahjakkaat juniorit tarvitsevat myös tavoitteita ja esikuvia. Riittääkö pelaajien motivaatio, kun lähin liigajoukkue voi olla useiden satojen kilometrien päässä? Onkin erittäin tärkeää, että liigaseurat yrittävät jalkauttaa toimintaansa myös lähialueille. LP Viesti ja Somero eivät saa olla ainoastaan Salon alueen joukkueita, vaan tulevaisuudessa on tärkeää olla tiiviissä yhteistyössä myös muihin lähiseudun juniorijoukkueisiin. Esimerkiksi Raision Loimun juniorimyllyllä ei ole tällä hetkellä tarjota tyttöjunioreilleen tavoitteeksi 2-sarjaa ylempää sarjatasoa. Myös Helsingin suunnalta puuttuu liigajoukkue. Paikallisuus on voimaa, laajempi yhteistyö ylivoimaa.

Joukkuemäärän supistamisella kahdeksaan tavoitellaan pelien tason nousemista. Tämän pitäisi ainakin teoriassa olla mahdollista. Suomalaisia naispelaajia lähtee ulkomaille vielä sen verran harvoin, että kotimainen SM-liiga on tärkeässä asemassa pelaajien kehitystä sekä maajoukkuetta ajatellen. Jos liigaseurat pystyvät tarjoamaan pelaajille hyvät mahdollisuudet töiden/opiskelujen ja ammattimaisen harjoittelun yhdistämiseen, niin voimme odottaa tulevilla kausilla tiukempia otteluita. Ammattilaisliigasta meidän on valitettavasti vielä turha haaveilla.

Uskon vakaasti, että naisten SM-liiga pystyy nostamaan joukkuemäärän kymmeneen kaudelle 2013-2014. Silloin suomalaisen juniori- ja aikuisvalmennuksen taso sekä pelaajatuotantomme, niin määrällisesti kuin laadullisesti, on riittävää laajempaan liigaan.